Tutuille tulisi melkoisena yllätyksenä, jos tietäisivät, että harkinnassa on ollut toinen lapsi ja vielä suurempi yllätys olisi minun raskaus. Olen aina vastannut kyselyihin perheenlisäyksestä vain päätä pyörittämällä tai sanomalla, että juu, heti kun tuo mies tuosta lupaa hoitaa odotus- ja synnytyshommat ;-) Onneksi en kuitenkaan ole kertaakaan sanonut, että en koskaan enää, koska nyt olisin saanut syödä kyllä sanani.

Never say never.

Löysin laskettu aika-laskurin tuossa surffaillessani ja huvikseni laskin "lasketun ajan" jos sattuisi vahingossa heti tärppäämään ehkäisyn jäätyä pois ja se aika tulisi maaliskuun lopulle :-) Pakkoko sitä on tuollaisia edes miettiä vielä tässä vaiheessa? En mahda itselleni mitään.

******

Ihana ilma ulkona! Aurinko paistaa, mittari näyttää +24 ja tuulee, niin, että ei ole liian kuuma. Poika nukkuu pitkiä päikkäreitään ja minä käytin tilaisuutta hyväkseni ja makoilin tuolla pihalla bikineissäni uutta Me Naiset-lehteä selaillen. Sitten muistuikin mieleeni, että olin edellispäivänä laittanut sähköpostia vanhoille koulukavereilleni Koulukaverit.com:in kautta ja oli pakko tulla koneelle tarkisamaan, josko olisin saanut vastauksia... En ollut, mutta kaksi muuta ystävääni oli kyllä laittanut meiliä. Itseasiassa EPÄILEN vahvasti, että toinen heistä on raskaana :-) Varma en tietenkään voi olla, enkä kehtaa suoraan kysyäkään, joten odotellaan nyt kiltisti, josko sieltä syksyn mittaan tulisi uutisia....

Hieno juttu tuo koulukaverit.com, minulla ainakaan ei montaa vanhaa koulukaveria enää ole, jotka pitäisivät yhteyttä, ja miten heitä muuten löytäisikään kun ovat eri puolille maata/maailmaa pesiytyneet. Mielenkiintoista lukea, mitä kukainenkin on touhuillut ja taouhuilee nyt,kuinka osalla on perhe ja osa yhä etsii sitä oikeaa. Miten erilaisia ammatteja ihmisillä on, osalla ihan yllättäviäkin uravalintoja. Ehkä joku luokkakokouksen tapainen olisi jo kohta paikallaan?
Hassua, miten muutamat ovat jääneet pieneen kotikyläämme, eivät ole sieltä lähteneet edes kokeilemaan siipiään muualle, edes hetkeksi. Pakkohan niin on tietysti tapahtuakin,jos jokainen muuttaisi pois, ei pienessä kylässä olisi kohta asukkaita lainkaan. Itselleni se ei olisi sopinut alkuunkaan, olen niin levoton, että talon rakentaminenkin pelottaa. Se tuntuu niin lopulliselta, vaikkei tarvitsekaan sitä olla, ainahan talon voi myydä eteenpäin. Onneksi miehen kanssa olemme siinä asiassa samanlaisia, levottomia sieluja. Tavallaan rakastamme turvallisuutta ja kotia, mutta toisaalta haluamme olla vapaita muuttamaan vaikka välittömästi tarpeen tullen. Monta maata onkin ehditty katsoa sekä yhdessä, että erikseen. Pohjois Amerikka, USA tai Kanada vielä kiehtoisi, eikä ole ollenkaan poissuljettua, että joskus vielä sinne muuttaisimme työn perässä. Molemmilla meillä on hyvin "kansainväliset" ammatit, eli ei väliä, missä maassa työskennellään kun hommat ovat periaatteessa samat. Rikkaus sekin :-)

Tontti on tosiaan ostettuna, rakennussuunnitelmia ei tosin vielä ole. Siellähän se odottelee meitä kunnes olemme valmiita "rauhoittumaan"....

Kyllähän vauvakuumeen pahimmillaan voi lukea lähes sairaudeksi? ;-)

klo 16.20
Olipa ihanaa saada kommenttia, kiitos Annika, ja tsemppiä sinullekin pohdinnoissasi! Annoit paljon lisää ajateltavaa minullekin ja olet varmasti oikeassa siinä, että jos lapsiluku olisi jo täynnä, en minäkään miettisi näitä asioita :-) En ainakaan pyöriskelisi vauvakuumeen kourissa ;-D
Ehkä pitäisi tosiaan vain antaa kaiken tapahtua, mikä on tapahtuakseen ja lakata pistämästä niin kovin hanttiin. Vaikeaa kuvitella, että jos uudelleen tulisin raskaaksi, koskaan sitä katuisin.

Tietysti paljon tulee ajateltua sitäkin, että miten pärjäisimme kahden kanssa kun sukulaisia ei asu lähistöllä ja apua on vaikeaa saada. Esikoinen käy perhepäivähoitajan luona ja on jo niin "iso" poika, että on helppoa ottaa mukaan tarvittaessa töihinkin leluineen ja viihtyy niiden parissa loistavasti niin, että saan työt tehtyä toisella silmällä seuraten pojan touhuja.... Hyvin on sopeuduttu ja saatu asiat järjestymään siitäkin huolimatta, että tiedämme, että mahdollisissa hätätapauksissa hoitoapua on vaikeaa löytää... Miksei homma toimisi samalla tavalla kahdenkin kanssa? Asioillahan on taipumus järjestyä :-)

Joo, joo. Järki sanoo yhtä ja sydän toista. Niinhän se menee. Ihmeellisintä on se, että minä en oikeasti ole YHTÄÄN sellainen että murehtisin ja mietiskelisin mahdollisia tulevia ongelmia etukäteen, vaan mottoni on tosiaan aina ollut tuo "asioilla on taipumus järjestyä". Miksi ihmeessä nyt pitää tätä asiaa sitten jauhaa edestakaisin näin kovin? Miksei tässä voisi nyt soveltaa omaa neuvoaan?

Minä olen siis yhden lapsen äiti joka painii itsensä kanssa, välillä vauvakuumetta vastaan ja välillä puolesta. Käyn taistelua itseni kanssa ja olen jo jonkin aikaa suunnitellut kirjoittavani ajatuksia alas, jospa se helpottaisi ymmärtämään itseäni paremmin?! Mies haluaisi toisen lapsen milloin tahansa, esikoinen, joka täyttää kohta kolme, ottaisi varmasti mieluusti pikkusiskon tai -veikan leikkikaveriksi. Vain minä olen tähän asti ollut jyrkästi sitä mieltä, että yksi riittää...

Mutta, mutta...
Silti olen löytänyt itseni viime aikoina lueskelemasta vauvajuttuja lehdistä ja netistä, muistelemasta omaa raskausaikaa, esikoisen syntymää ja vauva-aikaa. Raskaus oli melko helppo, säästyin pahoinvoinnilta lähes kokonaan, ei ollut närästystä, väsymystä, kipuja, ei mitään. Synnytys oli aika pitkä ja raskas, 21 tuntia, mutta eihän sen helppoa kukaan kuvittele olevankaan ;-). Synnytyslaitoksesta jäi myös todella hyvä mieli, kätilöt olivat mahtavia, tunnelma hyvä ja erittäin epäsairaalamainen paikka.
Synnytystä ennen tuli ongelmia selän kanssa, jotka jatkuivat pari viikkoa synnytyksen jälkeenkin, niin, että sain hakea apua lääkäriltä ja lääkintävoimistelijalta. Selkä ei ole kunnossa vieläkään :-(  Se on varmasti yksi syistä, miksi uusi raskaus ja synnytys epäilyttävät, miksi saan itseni kanssa käydä näitä loputtomia "keskusteluja"...

Ehkä pitäisi vain lakata miettimästä liikaa asiaa ja antaa asioiden mennä omalla painollaan. Miehen kanssa asiasta on keskusteltu paljonkin, kyseleville tuttaville, sukulaisille ja ystäville olen vain sanonut, että eiköhän tämä yksi poika riitä, vedonnut selkäongelmiin.
Mutta takana on paljon muutakin kuin nuo selkäongelmat. Asioita, joista ei kehtaa puhua, turhanpäiväisiä juttuja, joilla kuitenkin on osansa ajatuksissani. Lihomispelko (kiloja tuli pitkästi yli 20 eka raskauden aikana, jotka kuitenkin olen saanut pois ja tällä hetkellä olen tyytyväinen kroppaani...) ja ajatukset siitä, mitä kropalle tapahtuu, palautuuko se enää edes melkein entiselleen... miten töiden kanssa käy kun on yksityisyrittäjä... Tuleeko minusta huonompi äiti esikoiselle jos uusi vauva tulee ja vie paljon aikaa...
Ajatuksia tulee joka päivä vauvakuumetta vastaan, mutta sitten tarvitsee vain AJATELLA, millaista olisi taas pitää pikkuista vauvaa sylissä, hoitaa sitä ja katsella sen kehittymistä ja kasvamista....

Sekavaa tekstiä, yhtä sekavia ajatuksia. Toivottavasti kirjoittaminen ja ajatusten saaminen päästä ulos auttaa vähän. Ehkä kaipaan ulkopuolista näkökulmaa, mahdollisesti jossakin on joku, joka painiskelee samankaltaisten ajatusten parissa. Ehkä kaipaan rohkaisua, tai vain viisaita näkemyksiä. Tai sitten minulle riittää vain kirjoittaminen, who knows?