Usch, olin juuri saanut kirjoitettua pitkän jutun, joka hävisi jonnekin nettiavaruuteen samalla hetkellä kun yritin julkaista sen! Tyypillistä! Nyt saan aloittaa koko jutun alusta :-(

Minä olen siis yhden lapsen äiti joka painii itsensä kanssa, välillä vauvakuumetta vastaan ja välillä puolesta. Käyn taistelua itseni kanssa ja olen jo jonkin aikaa suunnitellut kirjoittavani ajatuksia alas, jospa se helpottaisi ymmärtämään itseäni paremmin?! Mies haluaisi toisen lapsen milloin tahansa, esikoinen, joka täyttää kohta kolme, ottaisi varmasti mieluusti pikkusiskon tai -veikan leikkikaveriksi. Vain minä olen tähän asti ollut jyrkästi sitä mieltä, että yksi riittää...

Mutta, mutta...
Silti olen löytänyt itseni viime aikoina lueskelemasta vauvajuttuja lehdistä ja netistä, muistelemasta omaa raskausaikaa, esikoisen syntymää ja vauva-aikaa. Raskaus oli melko helppo, säästyin pahoinvoinnilta lähes kokonaan, ei ollut närästystä, väsymystä, kipuja, ei mitään. Synnytys oli aika pitkä ja raskas, 21 tuntia, mutta eihän sen helppoa kukaan kuvittele olevankaan ;-). Synnytyslaitoksesta jäi myös todella hyvä mieli, kätilöt olivat mahtavia, tunnelma hyvä ja erittäin epäsairaalamainen paikka.
Synnytystä ennen tuli ongelmia selän kanssa, jotka jatkuivat pari viikkoa synnytyksen jälkeenkin, niin, että sain hakea apua lääkäriltä ja lääkintävoimistelijalta. Selkä ei ole kunnossa vieläkään :-(  Se on varmasti yksi syistä, miksi uusi raskaus ja synnytys epäilyttävät, miksi saan itseni kanssa käydä näitä loputtomia "keskusteluja"...

Ehkä pitäisi vain lakata miettimästä liikaa asiaa ja antaa asioiden mennä omalla painollaan. Miehen kanssa asiasta on keskusteltu paljonkin, kyseleville tuttaville, sukulaisille ja ystäville olen vain sanonut, että eiköhän tämä yksi poika riitä, vedonnut selkäongelmiin.
Mutta takana on paljon muutakin kuin nuo selkäongelmat. Asioita, joista ei kehtaa puhua, turhanpäiväisiä juttuja, joilla kuitenkin on osansa ajatuksissani. Lihomispelko (kiloja tuli pitkästi yli 20 eka raskauden aikana, jotka kuitenkin olen saanut pois ja tällä hetkellä olen tyytyväinen kroppaani...) ja ajatukset siitä, mitä kropalle tapahtuu, palautuuko se enää edes melkein entiselleen... miten töiden kanssa käy kun on yksityisyrittäjä... Tuleeko minusta huonompi äiti esikoiselle jos uusi vauva tulee ja vie paljon aikaa...
Ajatuksia tulee joka päivä vauvakuumetta vastaan, mutta sitten tarvitsee vain AJATELLA, millaista olisi taas pitää pikkuista vauvaa sylissä, hoitaa sitä ja katsella sen kehittymistä ja kasvamista....

Sekavaa tekstiä, yhtä sekavia ajatuksia. Toivottavasti kirjoittaminen ja ajatusten saaminen päästä ulos auttaa vähän. Ehkä kaipaan ulkopuolista näkökulmaa, mahdollisesti jossakin on joku, joka painiskelee samankaltaisten ajatusten parissa. Ehkä kaipaan rohkaisua, tai vain viisaita näkemyksiä. Tai sitten minulle riittää vain kirjoittaminen, who knows?